Lahesta

”Enää en yritä pelastaa muita” - Kati menetti isänsä huumeille ja uskoi vuosia voivansa kiskoa puolisonsa kuiville

”Nyt on aika vahva olo. Vaikka en pysty vaikuttamaan läheisiini, pystyn vaikuttamaan siihen, miten asiat otan”, Kati miettii. Kuva: Marjaana Kontu

Nelikymppisen Katin voi sanoa olevan selviytyjä. Huumeet ovat varjostaneet hänen elämäänsä 16-vuotiaasta asti.

Neljän lapsen yksinhuoltajaäiti elää kuitenkin nykyään tasapainoista arkea ja opiskelee töiden ohessa päihdealan ammattiin.

– Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu, että kaikki on hyvin ja pystyn vaikuttamaan elämääni.

Kukaan ­läheinen ei voi eikä saa olla se, joka yrittää vetää toista pinnalle.

Teini-iässä Katille selvisi, että isä käytti huumeita. Isä kuoli pian heroiinin yliannostukseen ja ehti sitä ennen tarjota huumeita tyttärelleenkin.

– 1990-luvun lamasta se hänellä varmaan lähti.

Katilla huumeet jäivät muutamiin kokeiluihin, mutta nuorempi veli jäi koukkuun ja päätyi isän jalanjäljissä vankilakierteeseen. Katin pelastus oli äitiys.

– Aikani räpiköin ja yritin pelastaa muita, sitten minusta tuli äiti reilu kaksikymppisenä. Äidin rooli auttoi ottamaan etäisyyttä.

Nuoruuden liitto päättyi eroon, ja kolmikymppisenä löytyi uusi parisuhde. Kati tiesi miehen käyttävän huumeita, mutta otti itselleen tehtävän.

– Ajattelin, että minä parannan hänet.

Huumehuurua arki ei ollut, mies hoiti työnsä ja Kati lapset.

– Ei se välttämättä ulospäin näkynyt. Hän oli pitkiä aikoja täysin selvin päin, kunnes tuli retkahdus. Olin koko ajan varpaillani, että koska se taas tapahtuu.

– Alitajuisesti siitä tuli tärkeä tunne itselle, kun saattoi ottaa kopin. Varmaan siinä oli uhriutumistakin.

Hän sanoo joutuneensa erittelemään, mikä oli rakkautta, mikä omaa riippuvuutta, ja myöntää, ettei itsekään ollut liitossa enkeli.

– Inho päihteitä kohtaan meni niin suureksi, etten enää pystynyt kohtaamaan miestä inhimillisenä olentona vaan olin julma.

– Se oli minun tapani selvitä ja vetää meidät erilleen.

Lopulta ainoa oikea ratkaisu oli pestä kädet toisen riippuvuudesta ja erota.

– Kukaan läheinen ei voi eikä saa olla se, joka yrittää vetää toista pinnalle. Koska sitten on äkkiä itse vielä alempana henkisesti.

Pahimmillaan Kati masentui itsekin. Hänen kokemuksensa on, että huumeiden käyttäjien läheiset jäävät liian usein oman onnensa nojaan. Hoitoketjussa heitä ei huomioida eikä apua tarjota, vaikka lain mukaan pitäisi.

– Peräänkuulutan sitä, ettei läheisen osaa vähäteltäisi ja sanottaisi ”mikset lähde?”.

Ex-mies on nyt kuivilla, ties monetta kertaa, ja välit lapsiin ovat kunnossa.

Katin apuna ovat olleet ystävät ja vertaisryhmät. Ex-miehen kehotuksesta hän meni ensin Al-Anoniin ja sitten Kondiksen vertaisryhmään. Heti ensimmäisellä kerralla pääsi itku, niin iso taakka putosi harteilta.

– Tajusin, ettei minun tarvitse näitä yksin kantaa.

Veljeään hän ei ole aikoihin nähnyt, heillä on sanaton sopimus, että jos ei olla selvin päin, yhteyttä ei pidetä. Kati ei ole menettänyt toivoaan, että miehet vielä raitistuvat.

– Duunia se vaatii, mutta minä en onneksi ole se kantava voima.

Vuosien myötä hän on joutunut tekemään töitä kohdatakseen menneet ja toipuakseen läheisriippuvuudesta. Itse hän jätti päihteet vuosia sitten miehen raitistumista tukeakseen.

– Satunnaisesti voin ottaa lasin viiniä.

Kati ei kanna tapahtuneesta häpeää. Ystävät ja perheen teinit tietävät, missä mennään, ja pienimmillekin on isän sairaudesta puhuttu.

Lahden huumetilanteesta hän myöntää nuorten äitinä olevansa huolissaan.

– Mutta olen omille lapsilleni koittanut rajat laittaa ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Haastateltavan nimi on muutettu.

Yksi harvoja paikkoja, mistä huumekoukkuun jääneen läheinen voi Lahdessa saada itselleen apua, on Kondis ry:n vuoden toiminut vertaistukiryhmä.

– Vielä ryhmä ei ole saanut tuulta purjeisiin, kävijöitä on 3–8, eli hyvin mahtuu mukaan, kertoo ryhmää vetävä Minna Leskinen.

Ryhmän motto on, ettei vertaiskaveria jätetä.

– Hädän hetkellä läheisen huoli on suuri, ja ryhmässä sen voi purkaa ulos ilman, että tuomitaan.

Häpeästigma on kova, sen Leskinen tietää.

– Moni ei pysty kertomaan työpaikallaan, että lapsi käyttää huumeita. Muista ryhmistä tiedän tapauksia, joissa asian kertomisesta on seurannut potkut. Tai on ihmetelty, onko perheessä joku vika, kun lapsi käyttää huumeita.

Kuoleman pelkokin on jatkuvasti läsnä. Moni läheinen uupuu, mutta apua heille heltiää usein vasta, kun omakin terveys menee.

Kondis antaa läheisille myös yksilöllistä neuvontaa, ja tukea on tarjolla myös salaisessa Facebook-ryhmässä, jossa on lähes 200 jäsentä.

Monelle raskainta on toivottomalta tuntuva taistelu läheisen saamiseksi hoitoon. Leskinen arvioi, että ehkä kaksi prosenttia hoitoon haluavista sinne siltä istumalta pääsee. Tässäkin Kondis ojentaa auttavan kätensä.

– Me autamme valitusten tekemisessä ja reklamoimme omaisen puolesta Valviraan.

– Me olemme kuin kainalosauva, autamme juuri sillä hetkellä.

Leskisen oma poika kävi lähellä kuolemaa huumeiden takia, siksi äiti kouluttautui alan lähihoitajasi ja kiertää vetämässä tukiryhmiä. Poika on nyt vankilassa ja kuivilla – katkopaikka vankilassa onkin yleinen omaisten toive.

Huumekoukkuun jääneen läheiselle Leskisellä on muutama neuvo.

– Älä jää yksin, älä tunne häpeää ja koita löytää itsellesi vertaistukiryhmä.

Kondiksen vertaisryhmä kokoontuu ­parittomien viikkojen tiistaisin kello 18 Rauhankatu 3:ssa Finfamin tiloissa.

Marjaana Kontu
marjaana.kontu@uusilahti.fi
@

Suosittelemme