Lukijalta

Lukijalta

Muutakin, paljon enemmän kuin vain sisällissota

Päättynyt vuosi oli vapaan isänmaamme juhlavuosi. Oli tuskin päivää ja mediaa, jolloin ja joissa ei käsitelty, ainakin jossain muodossa, teemaa Suomi 100.

Akateemikko Eino Jutikkala on todennut, että vaikein vaihe kansakunnan historiassa alkaa itsenäisyysjulistuksesta ja päättyy, kun itsenäisyys toteutuu käytännössä ja todella. Meillä tätä vaikeata aikaa kutsutaan monella nimellä: kapina, punakapina, vapaussota, veljessota, kansalaissota tai turhan kiistan kiertämiseksi vuoden 1918 tapahtumat.

Itse sodan tapahtumista ja varsinkin vankileirien ja teloitusten kauheuksista jälkiseurauksineen on puhuttu ja kirjoitettu hyvin paljon. Voi olla, että varsinainen tapahtumien alku tammikuun lopussa 1918 on nykypäivänä monelle ehkä vähemmän tunnettu.

Tosiasiat on tunnustettava, näin meitä on opetettu. Tapahtumien ja tosiasioidenkin tulkinta on jo kokonaan toinen asia. Siinä ovat mukana ainakin asenteet ja tunteet, perimätieto ja uskomukset, sekä ennenkaikkea jälkiviisaus, jota tukee tämän päivän arvomaailma.

Alkavalla sodalla oli, ja ilmeisesti tulee edelleen olemaan, monta nimeä.

Maassa oli itsenäisyytemme tunnustamisesta huolimatta tammikuussa 1918 vielä 60 000 - 70 000 venäläistä sotilasta, jotka usein käyttäytyivät isännän ottein. Tämän väen aseistariisuminen alkoi Pohjanmaalla 28. tmmikuuta 1918. Ääriainekset, radikaalisiipi, oli syksyn 1917 kuluessa kaapannut vallan sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Punakaartiin nojautuva ääriaines julisti tammikuun lopulla 1918 ottaneensa valtiovallan käsiinsä. Näin Euroopan demokraattisimman eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus, senaatti, syrjäytettiin, ja sen ministereitä alettiin vainota ja yritettiin vangita.

Mikä sai työväenliikkeen ääriainekset ryhtymään kapinaan demokraattisen vaikuttamisen sijaan? Eikö vaadittavia uudistuksia olisi ollut mahdollista saavuttaa demokraattisin keinoin? Olihan 8 tunnin työpäivä hyväksytty jo marraskuussa 1917, kuten myös kunnallinen äänioikeus. Vaikean torpparikysymyksenkin ratkaisu alkoi olla lähellä. Sitä käsiteltiin jo eduskunnassa, lakialoitteen lähetekeskustelukin käytiin 25.1.1918. Mahtoiko se enää kiinnostaa ketään?

Tapahtumien vyöryä ei enää voitu padota, maa kulki kohti kapinaa ja veristä sisällissotaa. Varmaankin aloitukseen oli vaikuttanut myös Leninin viesti Suomen sosialisteille marraskuussa: ”Nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestäytyneen työväen käsiin”. Tähän olivat kannustaneet myös Josif Stalin ja Aleksandra Kollontay vieraillessaan sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa marraskuun lopulla.

Alkavalla sodalla oli, ja ilmeisesti tulee edelleen olemaan, monta nimeä. Ensin oli kysymys kapinasta. Kun kapina alkoi, se johti sisällissotaan. Sodan lopputuloksena Suomi pysyi erossa Neuvosto- Venäjästä ja näin sodasta tuli vapaussota. Jääkärit lähtivät Saksaan 25.2.1915 päämääränään vapaa Suomi. Kun jääkärit 25.2.1918 saapuivat kotimaahan vapaussotaan he huomasivat kauhukseen, että maa oli sisällissodassa.

Sota oli verinen, se vaati lähes 38 000 uhria. Valitettavan usein, vielä tänäänkin, vaikuttaa siltä, että yhteiskunta, ainakin kannanotoissaan, vaikuttaa osoittavan enemmän myötätuntoa ja huomiota kapinan aloittaneelle osapuolelle kuin niille, joiden ansiota vapautemme on. Voidaan kuitenkin arvioida, että jos sodan lopputulos olisi ollut toinen, punainen Suomi olisi todennäköisesti liittynyt vuonna 1922 perustettuun Neuvostoliittoon. Monet SKP:n jäsenet kannattivat sitä vielä 1945.

Sotaa seuraa yleensä rauha. Rauha, jota tässä tapauksessa ei kuitenkaan solmittu sotaa käyvien osapuolien, punaisten ja valkoisten välillä. Rauha solmittiin Tartossa 20.10.1920. Sopimuksessa määriteltiin vapaan Suomen ensimmäiset rajat. Jos siis kysymyksessä olisi ollut vain sisällissota, olisiko sitä koskeva rauha solmittu toisen valtion kanssa, ja olisiko prosessi sisältöineen ollut sellainen kuin se nyt oli? Tarton rauhansopimuksen johdantotekstissä todetaan yksiselitteisesti, että sotatila oli vallinnut Neuvosto- Venäjän ja Suomen välilä. Vapaussota-termi kuvaa siis parhaiten sodan pysyvää lopputulosta.

Tänään meillä pitää olla rehellisyyttä ja rohkeutta kaikkien tosiasioiden tunnustamiseen ja omillemme vastakkaistenkin mielipiteiden kunnioittamiseen. Tähän velvoitti tasavallan presidenttikin uudenvuoden puheessaan. Ei soimaten eikä syyttäen, ei anteeksipyytäen eikä anteeksiantaen. Ne eivät varmaan ole enää tätä päivää.

Kunnioittakaamme historiaamme ja menneiden sukupolvien työtä, uhrauksia ja saavutuksia sovussa toinen toistamme arvostaen ja kunnioittaen.

Pekka Jouko

Suosittelemme