Kannanottoja ja kolumneja
Tommi
Berg
@TommiMBri tommi.berg@uusilahti.fi

Aikakoneeseen kadonnut

Apulannan alkuaikojen kokoonpano Tuukka Temonen, Sipe Santapukki ja Toni Wirtanen. Temonen ei ole enää vuosiin ollut bändissä mukana, mutta ohjasi äskettäin ensi-iltansa saaneen elokuvan bändistä.

En koskaan ole kuulunut niihin ihmisiin, jotka suhtautuvat intohimoisesti fanittaen johonkin bändiin tai artistiin. Se osa tunneskaalasta oli nuoruudessakin varattu korkeintaan parille paikalliselle urheilujoukkueelle.

Musiikki on aina ollut minulle enemmän arkista kulutustavaraa. Jotain jonka tyylilajia ja merkkiä vaihdetaan tilanteen ja fiiliksen mukaan nopeastikin, sen syvällisemmin asiaa miettimättä. Hyvä musiikki on aina ollut mieluinen ja tärkeäkin asia, mutta ei siitä koskaan ole ollut olennaiseksi osaksi omaa identiteettiäni tai persoonallisuuttani.

Olen sitä tylsää suurta massaa, joka löytää tietyn bändin tai biisin vasta siinä vaiheessa, kun se on kivunnut listojen kärkisijoille.

Siksi hämmästyin itsekin omia tuntemuksiani viime viikonloppuna. Tein tuolloin tiiviin ja tehokkaan sukelluksen Apulanta-bändin maailmaan: ensin vierailu Hennalan uudessa Apulandia-näyttelyssä ja heti sen perään elokuviin katsomaan Teit meistä kauniin -elokuvaa.

Olisi kuitenkin väärin ja älyllisesti laiskaa typistää Apulanta-sunnuntain herättämät tuntemukset vain nostalgiassa piehtaroinniksi.

Napakka teemapaketti jätti lyhyesti sanottuna isomman tunnejäljen kuin vähään aikaan mikään sellainen, jota on tapana sanoa kulttuuriksi tai viihteeksi.

Nyt kun mietin tarkemmin tuota tunnetta, pinnalle puskee yksi sana, jota en koskaan uskonut käyttäväni julkisesti. Sana, joka on aina maistunut suussa aivan liian imelältä ja yhdistyy mielessäni höttöiseen elämänhallintakirjallisuuteen ja epämääräisiin naistenlehtien artikkeleihin.

Voimaannuttava. Pakko se on nyt kehdata sanoa ääneen, koska en nyt millään parempaakaan vaihtoehtoa tähän yhteyteen keksi.

Mistä moinen reaktio?

Osittain tietenkin sen takia, että Apulanta nousi pinnalle juuri silloin, kun elin oman elämäni nostalgisimpia nuoruusvuosia. Apulandian ja etenkin elokuvan myötä sitä tunsi astuvansa aikakoneeseen ja pääsevänsä hetkeksi takaisin 1990-luvun kultaisiin vuosiin. Elokuvan herättämien reaktioiden ja some-kommenttien perusteella en taida todellakaan olla ainoa, jolle näin on käynyt.

Tietyn aikakauden musiikki tuo aina väistämättä mieleen kaikkea siihen aikaan elettyä elämää. Omalla kohdallani ei pidä vähätellä yhtään sen merkitystä, että Apulannan tuotannossa sattuu olemaan yksi biisi, jonka merkitys on mittaamattoman tärkeä kappaleeseen liittyvän tapahtuman ja muiston takia. Hei hei mitä kuuluu ei todellakaan ole ollut biisi muiden joukossa marraskuun 1996 jälkeen, menemättä tässä sen tarkemmin yksityiskohtiin.

Olisi kuitenkin väärin ja älyllisesti laiskaa typistää Apulanta-sunnuntain herättämät tuntemukset vain nostalgiassa piehtaroinniksi. Yritin yön yli nukuttuani miettiä tarkemmin, mikä siinä oikeastaan niin paljon miellytti.

Ehkä elokuvan yleisvire: toimiva paketti viihdyttävyyttä ja koskettavuutta. Lannistumattomuutta vastoinkäymisten edessä. Kuitenkin aidon tuntuisessa paketissa tarjottuna, ilman nykyajalle tyypillistä päälleliimattu pullistelua ja ylipositiivisuutta, joka niin helposti kääntyy itseään vastaan. Kipeidenkin asioiden ja tuntemusten avointa käsittelyä.

Bändin jäsenet ovat antaneet itsestään ja elämästään elokuvaan paljon. Lopputuloksen kannalta ei ole välttämättä olleenkaan huono juttu, että ohjaaja Tuukka Temonen on yksi tarinan hahmoista.

Näin ei tietenkään pitäisi sanoa, jos haluaisi poseerata rahvaan yläpuolella olevana intellektuellina. Apulannan suosio on ajat sitten kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että todellisen kulttuuriälymystön jäsenen on turvallisempaa ottaa se maalitaulukseen. Tämä oli päällimmäinen tulkintani, kun lueskelin helsinkiläisessä parempien ihmisten Image-lehdessä julkaistua kolumnia. Sen mukaan elokuva olisi mm. teollinen vanukas.

Itse olen aina ollut sitä mieltä, että kyllä hyvä vanukas aina voittaa huonon käsin tehdyn soijajugurtin, vaikka jälkimmäisen syöminen voisi jonkun mielestä olla hienompaa.

Vielä pari sanaa siitä Apulanta-museosta, jota bändin jäsenet itse eivät halua kutsua museoksi. Lahti on nyt saanut uuden mielenkiintoisen nähtävyyden, jota todennäköisesti tullaan katsomaan pidemmänkin matkan takaa.

Toteutustavassa on jotain sellaista, josta perinteisilläkin museoilla voisi olla opiksi otettavaa. Vuorovaikutteisuutta ja ennen kaikkea sopivalla tavalla pilkettä silmäkulmassa. Esittelyteksteissä näkyy positiivisella tavalla, että niiden kirjoittajat ovat itse eläneet kyseisiä tapahtumia. Paikka paikoin näyttelyssä on raikkaan itseironisia ratkaisuja, joita tuskin perinteisen museon näyttelystä löytyisi. On esimerkiksi vaikea vilkaista repeämättä vitriiniin asetettuja Toni Wirtasen viisaudenhampaita.

Mielenkiintoista on nähdä, miten näyttely elää jatkossa ja millaisia vaihtuvia näyttelyitä Apulandiaan tulee. Pidemmän tähtäimen visioissa bändin jäsenet ovat puhuneet Suomen rock-museosta. Sitä voisi kuvitella, että onnistuessaan tuo esimerkki poikii jäljittelijöitä esimerkiksi Porin ja Tampereen tapaisille paikkakunnille, joilla on tehty eniten todistettuja havaintoja suomalaisen bändihistorian todellisista dinosauruksista.

PS. Apulanta-elokuvassakin esillä ollut Kasisali on muuten konkreettinen muistutus siitä, miten Lahti on vuosien saatossa toiminut maan eturivin artistien ponnahduslauta. Kasisalin hautomostahan on kuoriutunut Apulannan lisäksi mm. Cheek. Lahteen tavalla tai toisella liittyvistä artisteista saisi muuten mielenkiintoisen ja monipuolisen kokoonpanon tällä viikolla käynnistyvään Vain elämää -ohjelmaan. Palataan kokoonpanoon perusteluineen tarkemmin ensi viikolla tällä palstalla.

Tommi Berg
tommi.berg@uusilahti.fi

Suosittelemme