Kari Naskinen on onnellinen eläkeläinen –  "Olen tosikko, mitä eivät esimerkiksi vanhat Uuden Lahden lukijat ymmärrä varmasti ollenkaan"

Kari Naskinen pelaa nykyään viikoittain tennistä. Päätoimittajavuosien aikana liikuntaharrastukset jäivät pitkälle tauolle. Tommi Berg

Tommi Berg

Kisapuiston tennis- ja squash­keskuksen kahvilan pöydässä istuu tyytyväisen ja virkistäytyneen oloinen mies. Lehtemme entinen päätoimittaja Kari Naskinen on käynyt jälleen kerran pelaamassa nelinpeliä kavereidensa kanssa jokaviikkoisella tennisvuorolla. Sen lisäksi hän ottaa nykyään viikoittain tuntumaa myös isompaan palloon keilahallissa.

Molemmat lajit tulivat nuorempana tutuiksi, kun Naskinen työskenteli toimittajana Etelä-Suomen Sanomissa ja sai peliseuraa silloisista työkavereistaan. Tilanne muuttui, kun hän siirtyi maakuntalehden palveluksesta Uuden Lahden ensimmäiseksi päätoimittajaksi vuonna 1981.

– Pelikaverit jäivät sinne. Uutta Lahtea tehdessä ei olisi ollut aikaakaan tähän. Liikuntaharrastukset jäivät kokonaan vuosiksi 1981–2008.

Jälkimmäinen vuosi on Naskisen eläköitymisvuosi. Kommentti kertoo paljon siitä, miten paljon hän laittoi itseään likoon käynnistäessään tätä lehteä sen ensimmäisen toimintavuoden aikana ja palattuaan päätoimittajaksi 1993. Lehden kolumnistiksi Naskinen oli ehtinyt palata jo 1980-luvun loppupuolella.

Vaikka tennikseen ja keilailuun ehti tulla kaupunkilehden tekemisen myötä pitkä tauko, se ei haittaa eläkepäivien ”pappaharrastuksia”.

– Tämähän on sama kuin pyörällä ajamisessa, kun sen kerran oppii, Naskinen naurahtaa.

Olen tosikko, mitä eivät esimerkiksi vanhat Uuden Lahden lukijat ymmärrä varmasti ollenkaan.

Liikuntaharrastusten lisäksi kulttuuri on entisen päätoimittajan sydäntä lähellä. Hän viihtyy teatteri- ja oopperakatsomoissa, mutta nostaa vielä erikseen elokuvat, lapsuudesta asti mieluisan harrastuksen.

Asiasta puhuessaan Naskinen miettii sanojaan tarkkaan, koska ei halua kuulostaa liian hienostelevalta. Paremman ilmaisun puutteessa hän kuitenkin toteaa katsovansa elokuvia taideteoksina ja sanoo välttävänsä viihteen katsomista, oli kyse sitten elokuvista tai televisioista.

– Olen tosikko, mitä eivät esimerkiksi vanhat Uuden Lahden lukijat ymmärrä varmasti ollenkaan, Naskinen naurahtaa.

Naskinen jatkaa kiintoisaa pohdiskeluaan toteamalla, että lukijat ovat saattaneet luulla tuntevansa hänet juttujen perusteella, mutta eivät kuitenkaan ole tunteneet ihmisenä.

Jokainen vähänkin varttuneempi lahtelainen tietää, mihin Naskinen viittaa. Niihin vuosiin, jolloin hän loi tässä kaupungissa itselleen legendaarisen maineen kärjekkäillä ja lennokkailla kannanotoillaan, joita hän julkaisi viikoittaisella Mustaa valkoisella -palstallaan.

 Minulla ei ole kritiikkiä. Kuulun tilastollisesti maailman onnellisimman kansan onnelliseen osaan.

Naskinen sanoo nyt suoraan, että kyseinen palsta oli tuote, jossa hän ei ollut aina ihan omana itsenään. Hän puhui jo 30-vuotislehdessämme siitä, kuinka suositusta palstasta alkoi tulla myös paineita tekijälleen, kun rima oli noussut korkealle.

Välillä piti turvautua sunnuntai-iltana alkoholiinkin, kun ei ollut mitään ideaa siitä, mistä kirjoittaa seuraavalle palstalle.

– Se oli tuotekehitystä, Naskinen naurahtaa nyt leppoisana eläkeläisenä.

Palstan legendaariseen maineeseen on osaltaan vaikuttanut sekin tosiasia, että sen ilmestymisen aikoihin maailma oli monessa mielessä hyvin erilainen kuin nykyään.

Sosiaalisen median aikakausi alkoi toden teolla suunnilleen juuri niihin aikoihin, kun Naskinen jäi eläkkeelle. Tämä on vaikuttanut yleiseen ilmapiiriin monella tavalla, hyvässä ja pahassa.

Lehden tekijät ovat nähneet muutoksen arjessaan muun muassa siten, että yksittäinen juttu saattaa saada aikaan sellaisen some-myrskyn ja palautevyöryn, jota vanhan polven lehden toimittajat eivät ikinä olisi osanneet kuvitellakaan.

Keskustelumme lipuessa tähän suuntaan Naskinen nostaa oma-aloitteisesti esiin yhden vanhan juttunsa, jonka hänen nykyinen vaimonsa Ulla Vaara oli äskettäin hänelle näyttänyt. Kyseisessä jutussa Naskinen oli antanut kaikille Lahden valtuuston naisille kouluarvosanan puhtaasti ulkonäön perusteella. Lisäksi mukana oli sanalliset arviot, jotka saattoivat heikomman arvosanan saaneiden henkilöiden tapauksessa olla, no, kauniisti sanottuna siekailemattoman kriittisiä.

Mielenkiintoinen sattuma, koska juuri tästä jutusta olikin tarkoitus ohimennen kysäistä. Millaisenkohan reaktion se nykyään herättäisi? Naskinen näyttää melkein pelästyvän, kun mainitsen asiasta.

– Oletko lukenut sen? Naskinen parahtaa ja nostaa kättään kasvojen eteen nolostumisen merkiksi.

Hän puistelee päätään vanhalle jutulleen.

– Se on ihan hirveä se juttu. Se on minunkin mielestä hirveä, ihan hirveä.

Itseruoskinnasta toivuttuaan Naskinen kuitenkin toteaa, että juttu ei aikanaan kovinkaan ihmeellistä palautetta herättänyt. Arvostelun kohteena olleet henkilöt toki kommentoivat juttua seuraavana päivänä torilla, sekä hyvän että huonon arvosanan saaneet.

– Se oli lähinnä sellaista, että mitäs sinä nyt tuollaisen jutun menit kirjoittamaan. Nykyäänhän taitaisin olla siitä linnassa.

Vaikka jutun julkaisu tuntuu nyt kaduttavan, Naskisen henkilökohtaisen tulevaisuuden kannalta kaikkein olennaisinta taisi kuitenkin olla, että hän tuli antaneeksi nykyiselle vaimolleen toiseksi parhaan arvosanan, vaikka he eivät vielä tuolloin olleet yhdessä.

Naskisen vanhat lukijat toki muistavat, että hänen teksteissään oli kyse paljosta muustakin kuin naisten ulkonäön arvioinnista. Paikalliseen politiikkaan liittyvät kannanotot luettiin tarkkaan, koska niissä avattiin kiinnostavalla tavalla myös kulissien takaisia taustoja.

Emeritus-päätoimittajan luulisi säilyttäneen hyvän tuntuman paikallispolitiikkaan eläkepäivinäänkin, koska hänen vaimonsa on demareiden valtuutettu.

Naskinen haluaa kumota käsityksen.

– Olen jättänyt politiikan Ullalle.

Kaikkien aikaansa seuraavien kaupunkilaisten tavoin hän on toki seurannut katsomosta, kuinka paikalliset poliitikot laittoivat pystyyn poikkeuksellisen näytöksen viime kesänä vaalien jälkeisessä paikkajakotaistelussa. Eläkeläinen kommentoi tapahtunutta seesteiseen tyyliin.

– Tämä on yksi seuraus puoluekentän pirstaloitumisesta. Molemmilla puolilla oli siinä omat perustelunsa.

Naskisen myös kommentoi yleistä suhtautumistaan paikalliseen päätöksentekoon sanoilla, jotka saattavat vaikuttaa yllättäviltä hänen vanhojen tekstiensä lukijoille, mutta kuvastavat kuitenkin paremmin hänen omia nykyisiä ajatuksiaan.

– Minulla ei ole kritiikkiä. Kuulun tilastollisesti maailman onnellisimman kansan onnelliseen osaan.

Vauhtiin päästyään hän täydentää näkemystään tutun särmikkäällä tyylillä.

– Ne ovat niin perkeleen pieniä asioita, joista ihmiset täällä vinkuvat, Naskinen toteaa ja mainitsee esimerkkeinä keskustelut suojatien paikasta tai lehtipuhaltimen käyttöajoista.

Samantapainen suhtautuminen hänellä on hieman isompiinkin kaupungin asioihin.

– Esimerkiksi keskustan kehittäminen. Äänestän joka neljäs vuosi ja he sitten kehittävät, jos jotain kehitettävää on. Tällainen on onnellisen ja tyytyväisen veronmaksajan asenne.

Kommentoi