Jukolan veljekset on näyttävä jytky

Pesäkallion kesäteatteri viettää tänä vuonna kymmenvuotisjuhliaan ja Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi valittu ikivihreä Aleksis Kiven Seitsemän veljestä oli oiva ja fiksu valinta juhlanäytelmäksi.

Luulisi, että se on jo niin kaluttu näytelmä, että siihen olisi vaikea keksiä mitään uutta, mutta Pesäkallion ammattilaiset osoittivat tämän käsityksen totaalisesti vääräksi.

Ohjaaja Satu Säävälä piiskasi joukkonsa uskomattomaan laukkaan ja sai kaikki näyttelijänsä heittäytymään täysillä harvinaisen tyylikkääseen ja rentoon menoon. Tuloksena oli napakymppi viihdepläjäys, jossa oli imua, tyyliä ja ällistyttävää latausta.

Tämä oli ehdottomasti paras Säävälän ohjaus, jonka olen nähnyt näinä kymmenenä vuotena. Jostain hän on kaivanut taikasauvansa ja heiluttelee sitä suvereenilla tyylillä. Hän on aivan varmasti pakottanut ”hemmonsa” eli veljet lukemaan tarkasti, mitä luonteenpiirteitä hän kultakin odottaa. Ja mikä parasta, veljet ovat sen tehneet ja saavat sen myös hauskasti ja tyylillä esille näyttämölle. He eivät pelkästään ole sisäistäneet roolejaan, vaan kykenevät elämään esittämiensä roolihahmojen tunteet uskomattomalla palolla ja innolla. Ja tämä on harvinaista herkkua suomalaisissa kesäteattereissa tänä päivänä!

Tämä oli ehdottomasti paras Säävälän ohjaus. Jostain hän on kaivanut taikasauvansa ja heiluttelee sitä suvereenilla tyylillä.

Esitys on jaksotettu erittäin hyvin ja kohtaukset valittu harkiten. Tämä on sellainen veljesiloittelu ja näkemyksellinen visio, jota kannattaa tulla katsomaan kauempaakin Suomesta

Säävälän sovitus ja Tuuli Pesosen harkittu, mietitty lavastus antoivat esitykselle loistavat ulkoiset puitteet, jossa temmeltää ja räyhätä täysillä. Ja tämä myös tehtiin tunteen palolla ja riskirajoilla. Kaasua osattiin painaa ja myös jarruttaa jokaisessa kohtauksessa juuri oikealla tavalla. Erityisen vahvoja ja mieleenpainuvia kohtauksia olivat painimittelö, hiidenkivi, lukukinkerit, joulusauna ja Simeonin ja Eeron myyntireissu humalahuuruineen.

Esitys ilman loistavaa bändiä olisi ollut kuin pilvinen päivä ilman pellon reunalla köpöttelevää emäntää. Kun bändin jäsenet vielä tukivat useilla eri rooleillaan esitystä, lankesi heille suuri vastuu kokonaisilmeestä. Tämän Jukka Teerisaari, Aapo Ravantti, Veera Rinkinen, Joonas Mäyrä ja musiikin sovittanut ja kapellimestarina toiminut Stella Kullström kantoivat loistavasti. He olivat esityksen motor mobile!

Pesäkallion esityksestä huokui myös se nykyaikainen näkökulma, että veljekset olivat eräänlaisia oman aikansa luusereita ja väliinputoajia, mutta rohkealla ja tarmokkaalla työllä nostivat itsensä yhteisönsä tasavertaisiksi jäseniksi. Voisikohan se onnistua enää tänään digiaikana?

Roolivalinnat istuivat kuin hansikas. Kaikesta näki, että kotiläksyt oli tehty huolella ja karaktäärejä mietitty paitsi yhdessä, myös omassa päässä ja tämä myös näkyi ja heijastui näyttämölle eräänlaisena lavasäteilynä.

Veljekset toimivat ryhmänä ja yksitellen upeasti. Kaikki osasivat laulaa ja korostaa roolinsa erityispiirteitä rennolla ja veijarimaisella otteella.

Juhani, Markus Karekallas, oli juuri se Jukolan korskea kukko ja jukuripäinen visakalloinen sonni, joka heilui veljessarjan päämiehenä väkevästi ja näyttävästi. Täyttä betonia koko mies!

Kalle Sulalampi Eerona oli oivallinen räksyttävä rakki, joka osasi nälviä, kiusata ja tölviä muita. Erityisen vahva hän oli veljesten omanarvonsa tuntevana opettajana sekä viinareissulta palaavana selittäjänä.

Anssi Hyvönen metsämies Laurina oli todella mietitty työ. Erityisen taitavasti hän veti humalakohtauksen hiidenkivellä. Hän latasi siinä täysillä veljesten luonteenpiirteet, mutta osasi samalla vetäytyä omaan sisäiseen hiljaisuuteensa tarvittaessa.

Väinö Weckström uskonnollisena Simeonina oli juuri niin uskottava kuin teksti antoi myöten. Hänen Lusiferuksensa ja kuumatkansa olivat huikeaa eläytymistä ja vahvaa tulkintaa.

Ville Mäkinen Tuomaana oli se Jukolan vankka pylväs ja tukeva selkäranka, joka sai jopa Juhanin ruotuun. Mäkinen piirsi tiukan kuvan jylhästä ja oikeudenmukaisesta tammesta, johon nojata Impivaaran saloilla.

Timona Stefan Andersen oli oivallinen, salaviisas tyhmä, joka tyylitteli lavalle sympaattisen ja tuntevan ihmishahmon.

Mikko Laine Aapona oli tarkka ja oivaltava suoritus. Hän toimi eräänlaisena erotuomarina veljesten keskinäisissä kahinoissa ja samalla sovittelevana ”juristina” ja tulkkina Toukolan kylään päin.

Juhani Melanen

Jaa artikkeli

Suosittelemme