Arvio: Iso Paha Susi kääntää satujen kliseet päälaelleen

Tapani Kalliomäki (vas.) Paavo Kääriäinen irrottelevat isänä ja poikana satunäytelmässä Iso paha susi. Kuva: Lauri Rotko

Katja Krohnin kirjoittama Iso Paha susi on värikkäiden satuhahmojen vuoristorata koko perheelle. Se on riivitön ja hengästyttävä, kaikkia perinteisiä satuja yhdistävä juonirakennelma, jossa Punahilkka, kilit, ketut ja karhut temmeltävät eri rooleissa ja yrittävät hakea sadun punaista lankaa epätoivoisesti, siteeraten milloin Shakespearea, milloin leikkien murteilla ja milloin kiusaten.

Ideana lienee antaa perheen pienimille täyslaidallinen satuun käärittyjä lapsen kasvatusohjeita, mutta vauhti on liian kova ja esitys perheen pienimmille liian pitkä.

Mukana ovat kaikki elementit: ahneus, petos, yksinäisyys, syrjäytyminen. Aitona tendenssinä lienee opettaa aitoa rakkautta, tasa-arvoa, veljeyttä ja ystävällisyyttä. Tässä satu onnistuukin aikuisten tasolla, mutta ihan perheen pienimille tämä sekametelisoppa on liian tuhti ala carte pöytä. Lyhyesti tarina on sudenpoika Ruuperin kasvutarinasta ja hänen isäsuhteen vaikeudesta.

Teatterinjohtaja Ilkka Laasonen on itse tarttunut tahtipuikkoon ja antaa palaa täysillä. Sadussa irrotellaan roimasti ja tarkoituksellisesti, eri hahmoille on ladattu liioiteltuja ominaisuuksia, jotka toimivat loistavasti lavastetussa ja huikeasti puvustetussa sadussa.

Lopussa lapset huijataan myös mukavasti mukaan näytelmään.

Laasonen osaa oivasti käyttää lavatekniikkaa ja saa satuun taianomaista hehkua erilaisilla taikuritempuilla. Lapsille tämä kolahti mukavasti. Mahasta vedetyt kilit ja kiehuvaan pataan työnnetyt satuhahmot saivat ansaittua huomiota myös koko perheeltä ja lisäsivät satuun sitä ihmetyksen suurta taikaa, jota kunnon tarinoissa aina tarvitaan!

Laasonen kykenee oivallisesti voittamaan monien satujen kliseisyyden ja Iso paha susi on aikansa tuore tuote, johon kuuluu vauhti, takaa-ajot, rullalaudat ja pieruelementit ja se myös näkyi pikkulasten silmissä. Lopussa heidät huijataan myös mukavasti mukaan näytelmään. Näppärää!

Hän tavoitti hahmoihinsa juuri niitä elementtejä, joita me susiin, kettuihin, karhuihin ja muihin satuhahmoihin aina lapsuudesta asti olemme liittäneet ja antoi sitten liioittelun avulla meille mahdollisuuden muuttaa mielipiteemme. Oiva esimerkki oli Punahilkan tosipohjaiset kommentit susista suoraan Wikipediasta.

Tämän sadun eräänä tarkoituksena oli tietysti kääntää päälaelleen käsityksemme satuhahmojen perinteisistä roolimalleista ja antaa tilaa uusille tuoreille näkemyksille. Siinä se onnistuikin mainiosti, mutta hyvää tarinaa olisi voinut tauottaa, turhaa ravaamista vähentää ja pituutta lyhentää. Silti se oli mukava piristysruiske tavanomaisuuteen.

Nuket olivat kuitenkin mukava ja hauska sekä pysäyttävä lisä tällä vuoristoradalla.

Nyt meillä lahtelaisilla on kaksi oivaa lasten näytelmää. Se on paljon se ja oikea satsaus tulevaisuuteen.

Nimi nimeltä

Lahden oman Johnny Deppin, Tapani Kalliomäen, työtä on aina antoisaa katsella. Siinä on poikkeuksetta aitoa heittäytymistä, uhoa ja roolihahmon nahan alle kaivautumista. Kalliomäki on ehtymätön luonnonvara, joka ei säästele nytkään itseään. On särmää, on silmää!

Paavo Kääriäinen on Ruuperina hämmästyttävän aito. Häntä kiusataan, mutta hän ei lannistu. Hän myös osasi pelkistää ujouden ja syventää rakkauden. Näin!

Anna Pitkämäki on sadun työmyyrä, joka raatoi viisi roolia hengästymättä. Susimammana ja äitikilinä hän oli parhaimmillaan, luottonäyttelijä jos kuka!

Sanna Hyvärinen oli kettumaisen kettumainen ja osasi korostaa ja liioitella viekkauttaan ovelasti ja virkistävästi.

Jari-Pekka Rautiainen pelkisti karhunsa hölmöyden ja hyväuskoisuuden mainosti.

Anna Andersson oli Punahilkkaakin punahilkempi totuuden torvi ja viihtyi hyvin sadun keskiössä. Nautti tekemisestään, kuten mekin hänen työstään katsomon puolella.

Teemu Palosaari oli myös paljon vartija. Mummona hän oli herkullinen kuuro ja hajamielisyyden perikuva, mustana kilinä ja Nisuna yhtä uskottava.

Erityisen kiitoksen ansaitsee nyt lavastaja Pekka Korpiniitty, jonka taikalaatikoista kaivettiin milloin mitäkin ja jonka sirkusareenalla näitä temppuja tehtiin. Napakymppi!

Niina Pasasen pukusuunnittelu oli monipuolinen, vivahteikas ja korostetun taidokas. Näin oli nähtävä!

Maija Sillanpää hoiti maskeerauksen, ja kampaukset olivat very cool in deed!

Valosuunnittelija Kari Laukkanen ja äänisuunnittelija Sami Järvinen loivat meille hienosti maiseman, jossa viihtyi ja sai toteuttaa mielikuviaan ja mielikuvitustaan. Yes!

Juhani Melanen

Jaa artikkeli

Suosittelemme