Kolumni: Yksi puhuu polvikulmasta, toinen aidanseipäistä

Kirjoittaja säilyttäisi median urheilulähetyksissä myös vaikeita termejä sisältävää asiantuntijapuhetta. Kuva: Pertti Louhelainen

Vuoden 2017 urheilupuheista jäi erityisesti mieleen muutama aihe. Loppuvuodesta Yleisradio nosti ansiokkaasti pöydälle naisen euron ja tasa-arvon urheilussa. Toisaalla puhuttiin esimerkiksi siitä kuinka viihdyttävää jääkiekon kuuluisi olla.

Kolmanneksi, niin, tuon Yleisradion uusi päätoimittaja ja urheiluihminen Jouko Jokinen linjasi Urheilulehden haastattelussa (5.10.), että niin sanottu pikkuvalmentaminen on saanut suomalaisessa urheilumediassa liian suuren aseman.

Näin Jokista siteerattiin: ”Ei näillä viivelähtöpuheilla ja palloscreeneillä ole suoraan sanoen mitään virkaa tavankatsojille ja -lukijoille. Esimerkiksi Pieti Poikola on hyvä koripalloasiantuntija, mutta hän viljeli EM-kisoissa liikaa termejä, jotka tunnistaa maksimissaan muutama prosentti katsojista.”

Periaatteessa ymmärrettävä kommentti yhtiöltä, jonka tarkoitus on puhutella suuria kansanryhmiä ja tarjota tuotetta, josta mahdollisimman moni saa jotakin irti.

Jos urheilulajia ei edes yritetä laajoin joukoin ja syvällisemmin sisäistää, ajaudutaan ennen pitkää umpikujaan.

- - -

Joskus mietin itsekin, pitäisikö näillä Uuden Lahden urheilusivuilla yrittää vähemmän. Pitäisikö kirjoittaa vähän pintapuolisemmin ja kevyemmin? Urheilujournalismia kun voi tehdä niin monella tapaa, kuten urheilupuhetta muutenkin.

Kun taannoisen Pelicans-Kärpät-ottelun jatkoilla klubiravintolassa juontaja hehkutti, että nyt ”pistettiin sarjajohtajaa kuivana kakkoseen”, näytti se tilaisuuden tunnelmasta päätellen puhuttelevan merkittävää osaa paikallaolijoista, joilla oli veressä riittävästi muutakin kuin puna- ja valkosoluja.

Vieraiksi kyseisiin tilaisuuksiin sopivat parhaiten Pasi Nurmisen ja Esa Tikkasen kaltaiset sivaltajat, joiden räväköillä jutuilla riittää naurajia ja selällä taputtelijoita. Siellä ei ole poikolamaisen analyysin paikka.

- - -

Jokisen kannalle en silti kykene taipumaan, että urheilun kovan ytimen pitäisi olla tarjolla vain harvoille.

Mahdetaankohan vaikkapa politiikassa ja kulttuurissa jättää kuinka paljon tieten tahtoen sanomatta aiheen perimmäisiä syitä ja seurauksia? Pitäisikö iltauutisissa jättää haastattelematta ulkopolitiikan asiantuntijaa, joka puhuu vähän turhan vakavasti turhan vakavasta asiasta?

En usko, että sellainen puolitotuuden ja vajaan älyn tie saa suurta kannatusta. Ei ainakaan minulta. Pikemminkin pelkään, että jos urheilulajia ei edes yritetä laajoin joukoin ja syvällisemmin sisäistää, ajaudutaan ennen pitkää umpikujaan. Pelikentällä tapahtuu yhtä ja yleisö näkee höttöisessä rinnakkaistodellisuudessaan sen aivan toisena, jopa väärien arvojen ja ymmärryksen läpi.

- - -

Tavalliselle katsojalle esimerkiksi mäkihyppy näyttää pelkältä ponnistamiselta. Legendan mukaan Matti Nykänen pystyi huippuvuosinaan hyppäämään tasajalkaa armeijan kerrossängyn päälle, lahjakas kun oli.

Viime aikoina urheilumediassa on analysoitu, että Nykäsen taustalla yksinkertaisesti oli oman aikansa systemaattisinta ja osin tieteeseen pohjautuvaa harjoittelua, jonka ansiosta hän oli kaikkein etevin siirtämään vauhtimäen liike-energiansa optimaalisen polvikulman avulla pitkälle kantaneeksi liidoksi.

Se on tärkeä kysymys ja vaikea asia, ja sellaisia Yleisradion on periaatteidensa mukaista vastata ja tulkita. Enpä ymmärrä miksi Jokisen mallin mukaisesti urheilussa pitäisi tavoitella tyhmyydessä pysymistä, eikä viisauteen pyrkimistä.

Aatu Raninen
aatu.raninen@uusilahti.fi

Jaa artikkeli

Suosittelemme