Kolumni: Pelicans on hopeakauden jäljillä?

Isku Areenalla oli hauskaa kaudella 2011-12, mutta ilo jäi hetken huumaksi. Nyt kaukalossa yritetään rakentaa jotakin pitkäjänteisempää. Kuva: Lauri Rotko

Twitterissä pureskeltiin herkullista kysymystä Pelicansin alkukauden lentokelistä.

Oliko se tällaista syksyllä 2011 vai onko tämä jopa parempaa?, mietiskeli Tarinankertoja-nimimerkillä twiittaileva Pelicans-seuraaja Marjaana Hellsten.

Jälkikeskustelussa livettiin puhumaan myös makkaraperunoista ja lihamukista, mutta keskityn tässä jäähallissa tarjottavaan pelilliseen herkkuun. On sitä siellä vielä tarjolla, vaikka nyt on pari tappiotakin tullut ja jokasyksyinen loukkaantumiskierre alkanut.

Kaudet eivät ole veljiä keskenään, tiedetään. Muistoissa elävään hopeakauteen verrattuna SM-liigassa pelataan jo oikeastaan uutta aikakautta. Ajatusleikille on silti vielä sijaa.

Tässä jotain hienompaa! Tätä on rakennettu. 2011-2012 asiat vaan oli kirjoitettu tähtiin. Mikä sekin toki oli hienoa, tviittaili puolestaan TJlinko, eli Tero Linko.

Ja näinhän se on. Vaikka vielä emme voikaan tietää miten lopulta käy, tuntuisi käsillä olevan jotakin hyvää, joka on kuitenkin pystytetty aivan eri lähtökohdista kuin se Pelicansin toistaiseksi korkein aallonharja keväällä 2012.

Käynkin nyt tässä sisäisen väittelyn molempien kausien puolesta, ja jokainen päättäköön kumpi on parempi, vai onko peli tasan.

- - -

Syksyllä 2011 peli oli kauniimpaa. Nykyisessäkin on pientä havumetsien viehätystä, mutta Kai Suikkanen ja Riku-Petteri Lehtonen loihtivat kaukaloon kiekollisesti taitavan taideteoksen, jossa oli vieläpä fyysistä munaa enemmän kuin tämän kauden pörräämisessä, jossa vähän sohitaan mailalla eikä taklata pohjaan asti.

Hopeakaudella Pelicansin ”ylikävelyt” olivat ylivoimaisempia kuin nyt, kun joukkue vyörytti hieman nopeutetulla Meidän Pelillä rintamahyökkäyksiä yli keskialueen ja suoraan maalipaikkaan päättyen. Hyökkäys lähti hallitusti maaliviivan takaa tästä näin: Joonas Järvinen nostaa jalalla pari metriä, laittaa pakki-pakin Markus Seikolalle, joka sitten ajoittaa mestarillisesti pistosyötön keskikaistaan Tero Koskirannalle. Lopun tiedättekin, keskeltä siirto laitaan Ryan Laschille, Koskiranta painaa maalille ja Lasch löytää painottomalta puolelta Arttu Luttisen, joka niittaa rannarin pussiin. Kiekko käy joka lavassa, vauhti kiihtyy, eikä roiskimisesta ole tietoakaan.

Se oli suorien hyökkäysten sinfoniaa, ja hanskahommatkin osattiin, jopa Lasch pudotti kerran! Sille nipulle ei vittuiltu. Se oli lahtelaista katujätkien peliä parhaimmillaan. Nupe Nurmisen veskarikoulukin oli silloin huipussaan, vain Niko Hovisen loukkaantuminen erotti pelikaanit Kanada-maljasta.

Eikä nyt ensimmäistä kertaa olla pappia kyydissä. Syksyllä on oltu sarjakärjessä vuosina 2001, 2007 ja jopa sillä Aravirran ikämieskaudella 2013. Se, että Pelsu on ensimmäisen kolmanneksen jälkeen viidentenä, ei ole vielä mitään. Mitään ei ole vieläkään voitettu, niin kuin veli Matikainen muistuttaa.

- - -

Syksyllä 2017 pelataan sellaista koko kentän kovapainetta, että se lanaa alleen tuollaiset vuosien takaiset muistelut Meidän Pelin pimputtelusta. Matikaisen ja Nurmisen uusin tuotos on kirjaimellista total hockeya, jossa jalka käy ennennäkemättömällä tavalla, pelaajien pelipaikatkin on osittain unohdettu, ja suorituskyky on nostettu aivan uudelle tasolle.

Mietihän nyt, se mitä Liigassa nähtiin kuusi vuotta sitten, oli vasta puolilätkää. Noita kuvailemiasi syöttöketjuja syntyi, kun aikaa ja tilaa oli selvästi enemmän, eivätkä joukkueiden puolustuspelisysteemit olleet kehittyneet. Nyt tuollaisesta ei ole mitään toivoa, karvaus on kovempaa ja keskialue on ahtaampi, ei siellä ole syöttöväyliä enää. Pelin päälle on päästävä toisilla konsteilla.

Vasta nyt Pelicans pelaa sellaista ihanteellista jääkiekkoa, jota pohjoisamerikkalaiset maajoukkueet ovat varsinkin nuorten MM-kisoissa pelanneet jo varmaan vuosikymmenen ajan. Ei sinne voi jäädä hautomaan, kiskaistaan suoraan pystyyn ja voitetaan kamppailut. Suoria hyökkäyksiä ja maalipaikkoja niistä syntyy ehkä vähemmän, mutta se puute korvataan voimakkaammalla kulmapelillä ja riistoilla. Samalla yritetään tuhota vastustajan peliä kentän joka neliöllä. Ja tärkeintä on se, että peli ei ole tylsää, vaikka lajin sääntömuutokset meinaavat siitä tylsää tehdä. Tämä on sitä miten jääkiekko on tarkoitettu pelattavaksi, pahvi!

Sitä paitsi tästä jää Lahteen pysyvä jälki ja suuntaviivat tuleviksi vuosiksi. Se hopeakausi, se oli onnenpotku, jonka jälkeen lahjahevonen meni heti teuraaksi. Tästä kaudesta Pelicans hyötyy vielä myöhemminkin.

Aatu Raninen
aatu.raninen@uusilahti.fi

Jaa artikkeli

Suosittelemme