Punaista ja valkoista

Lahtelaisia Rautatienkadulla huhtikuussa 1918 pakenemassa lähestyviä taisteluja. Näitä aikoja muistellaan paljon lähikuukausina. Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arki

Muutaman viikon päästä on kulunut tasan 100 vuotta siitä, kun vasemmistomme julisti laillista hallitusta vastaan kapinan, mistä seurasi verinen sisällissota ja vuosikausia jatkuneet kärsimykset.

Uudenvuoden puheessaan tasavaltamme presidentti antoi ymmärtää, että sisällissotaan liittyviä kipeitäkin asioita on kyettävä käsittelemään rehellisesti. On selvää, että mediavälineemme tulevat kuluvan vuoden aikana kertomaan perusteellisesti tuolloisten tapahtumien syyt ja seuraukset.

Perhekohtaisesti muistellaan erityisesti sitä, miten lähisukulaiset taistelivat toisiaan vastaan sodan eri osapuolilla.

Isäni oli silloin 16-vuotias renkipoika Viipurissa. Häntä pari vuotta vanhempi Aku-veljensä pakkovärvättiin punakaartiin ja hän taisteli valkoisia vastaan muun muassa Antrean rintamalla, jäi vangiksi, mutta onnistui pakenemaan ja välttyi teloitukselta. Hänen äitinsa piilotteli poikaansa Viipurissa ja katseli kauhistuneena, kun punavankeja kuljetettiin ns. koirahaudoille, mistä pian kuului ”kuularuiskujen” rätinää lopun merkiksi. Olojen rauhoituttua Aku-setä toimi asentajana Viipurin sähkölaitoksella. Talvisodassa hän taisteli puna-armeijaa vastaan Laatokan pohjoispuolella.

Ihmisten kohtalot ovat joskus kummallisia. eläkevaari Jalkarannasta

Äitini oli pohjois-savolaisen nahkurin tytär. Hänen Lauri-veljensä taisteli sisällissodassa valkoisten puolella. Palattuaan kotiinsa hän opetti äidilleni valkoisten sotilaslauluja, joista voi päätellä, että hän oli taistelullut viipurilaista Aku-setääni vastaan (”Tulkoon vaikka tuhannen ryssää, kyllä Karjalan armeija voittaa sen”). Lauri oli ammatiltaan rakennusmies. Hänen työkavereinaan oli entisiä punakaartilaisia, jotka esittivät Laurille niin vakavia tappouhkauksia, että hän muutti veljensä luo Amerikkaan ja toimi San Franciscon satamassa trukinkuljettajana.

Ihmisten kohtalot ovat joskus kummallisia. Aku-setäni oli sodan hävinneellä puolella ja oli arvostettuna kansalaisena Suomessa. Lauri-eno voittoisena valkoisena soturina joutui lähtemään maasta.

Jättikö sisällissota ikäviä muistoja suomalaisten mieliin? Tyyne-tätini, isäni sisar, vieraili joskus 1950-luvulla kodissani. Hän katsoi erikoisen tarkasti seinällä olevaa kuvaa ja kysyi: ”Mitä tuo ukko täällä tekee?” Sanoin hänelle, että siinä on Suomen armeijan entinen ylipäällikkö ja tasavallan entinen presidentti, joka on ainakin kolme kertaa pelastanut maamme itsenäisyyden.

Erkki Nissinen

Jaa artikkeli

Suosittelemme