Tommi
Berg
@TommiMBri tommi.berg@uusilahti.fi

New Kids on the Blockilta mallia Cheekille

Kahden päivän jäähyväiset elokuussa. Cheekin viimeisen konsertin liput myytiin odotetusti ennätysajassa loppuun, joten aiempien suurkonserttien tavoin lisäkonsertti tuli myyntiin välittömästi edelliselle päivälle. Kuva: Katja Luoma

Kuulun siihen ikäpolveen, jolle viime viikon uutinen Cheekin mäkimonttukeikasta toi väistämättä mieleen muistikuvia lähes 30 vuoden takaa. Tunnustan olleeni montussa vuonna 1991, kun New Kids on the Block esiintyi noin 40 000 hengen yleisölle.

Ei, en todellakaan ollut tuohon aikaan amerikkalaisen poikabändin fani. Ajauduin konserttiin sattumalta, kun olin alunperin lähtenyt konserttialueen lähellä oleville Salpausselän rinteille vilkaisemaan, millaiselta megatapahtuma näyttää hieman etäämmältä katsottuna.

Konsertti oli jo käynnissä, mutta pääsylippujen tarkastajia tai turvamiehiä ei näkynyt missään. Uteliaisuuttaan paikalle tulleet ohikulkijat kävelivät sankoin joukoin monttuun kenenkään estelemättä. Liityin joukon jatkoksi ja pian huomasin olevani montun yläkulmassa suunnilleen samalla paikalla, josta oli tullut monta kertaa aiemmin katsottua mäkihyppyä.

Muistikuvia verestääkseni ja tämän kirjoituksen tunnelmaan virittäytyäkseni kuuntelin vuosikymmenien tauon jälkeen New Kids on the Blockin suurimman hittibiisin ”Step by Stepin”. En muistanutkaan, että koko biisin äänimaisema noinkin 80-lukulainen. Ensimmäisten taustajumputusten käynnistyessä verkkokalvoille piirtyy välittömästi neonvärejä, permanentteja, olkatoppauksia - ja häivähdyksenomaisesti myös Miami Vicen alkutunnuksessa kiitävä pikavene.

Jos mä oisin sä, eli Cheek, tekisin tuota ideaa kehittämällä viimeisen konsertin loppuhuipennuksen.

Ei tuota silloin 90-luvulla tietenkään noin kokenut. Mielikuvat ja tulkinnat ovat näköjään kypsyneet ajan saatossa alitajunnassa, jolloin tietty saundi yhdistyy väistämättä johonkin aikakauteen.

Millaisia mielikuvia Cheekin musiikki mahtaa synnyttää 30 vuoden kuluttua? Sitä on vielä tässä vaiheessa mahdoton sanoa. Varmaa sen sijaan on, että hänen nimensä on silloinkin näkyvästi esillä missä tahansa suomalaisen populaarimusiikin historiaa käsittelevässä katsauksessa. Oltiin Cheekin tuotannosta mitä mieltä tahansa, kukaan tuskin voi kiistää lahtelaislähtöisen räppärin merkitystä koko suomalaisen musiikkielämän uudistajana ja rajojen rikkoja. Kuten jo lukemattomissa uran yhteenvedoissa on todettu: Cheek teki hip hopista valtavirtaa ja todisti, että suomalainenkin artisti voi täyttää stadionin.

Tuota osasi tuskin kukaan ennustaa siinä vaiheessa, kun Jare Tiihonen tarttui mikkiin Hakkapeliitta-patsaan Open mic -tapahtumassa vuosituhannen vaihteessa.

”Vois se olla se räppi-laiffi vähän hohdokkaampaa Amerikassa”, räppäri toteaa vuonna 2004 julkaistu Avaimet mun kiesiin -biisin musiikkivideolla. Tuon repliikin jälkeen kuva siirtyy Suomesta ja käytetystä autosta rapakon toiselle puolelle kauniiden naisten ja näyttävien autojen pariin. Cheek onnistui lopulta elämään niin hohdokkaan räppilaiffin kuin Suomen oloissa mahdollista.

Näin jälkikäteen on mielenkiintoista katsoa kuinka hänen uransa nousukiito osuu juuri niihin vuosiin, jolloin koko musiikkibisneksen ja viihdeteollisuuden perinteiset lainalaisuudet menivät uusiksi. Cheekin todellinen läpimurto ajoittui vuosiin 2007-2008. Karkeasti ottaen samoihin aikoihin yhä useampi meistä huomasi käyttävänsä sellaisia uusia nettipalveluita kuin Youtube, Facebook ja iTunes - hieman myöhemmin myös Spotifyn nimi tuli tutuksi. Noiden palveluiden kaikkien aikojen historiatilastot osoittavat vastaansanomattomasti, että Cheek onnistui hyödyntämään uusien jakelu- ja markkinointikanavien mahdollisuudet täysillä.

Vaikka osaankin arvostaa Cheekin uraa ja saavutuksia, en voi parhaalla tahdollakaan teeskennellä olleeni hänen musiikkinsa suuri ystävä. Kuulun siihen ilmeisen isoon massaan, jolle Cheekin lyriikkaan kuuluva itsensä korostaminen ja luksustuotemerkkien name dropping on aina tuntunut vieraalta.

Joidenkin Cheekin viimeaikaisten julkisten kommenttien ja vanhojen videoiden katselun perusteella olen tosin joutunut arvioimaan asiaa osittain uudelleen. Koko hommassa saattoi olla taustalla sittenkin enemmän huumoria ja pilkettä silmäkulmassa kuin kovimpien menestysvuosien ryppyotsaisen julkikuvan perusteella voisi äkkiseltään luulla. Cheek puhui itsekin tämänsuuntaisesti tuoreimmalla Vain elämää -ohjelman kaudella.

Tällaisen kotikutoisen musiikkimanagerin ja keittiöpsykologin silmin kuvio näyttääkin nyt siltä, että Cheekin piti vetää omaksumansa rooli täysillä ja tarvittaessa sopivasti yliampuen, jotta hän onnistui erottautumaan ja raivaamaan paikkansa.

Enää tarvitaan riittävän näyttävä loppuhuipennus. Cheek tuskin neuvoja kaipaa, mutta heitänpä yhden ajatuksen mietittäväksi.

Vuoden 1991 New Kids on the Block -hysteria sai lahtelaisia paikallismausteita, kun konsertin loppupuolella yksi bändin laulajista lähti juoksemaan hyppyrimäen alastulorinnettä ja tuli sitten pötköllään kierien mäkeä alas. Vähemmästäkin olisi monttu räjähtänyt korvia vihlovaan kirkumiseen.

Jos mä oisin sä, eli Cheek, tekisin tuota ideaa kehittämällä viimeisen konsertin loppuhuipennuksen. Ensi vuoden toukokuussa suurmäessä järjestetään ensimmäistä kertaa ylämäkijuoksukilpailu, jossa pinkaistaan montun pohjalta tornin huipulle asti. Samoja kipuamisverkoja ja portaita voisi hyödyntää siinä vaiheessa, kun Cheek kirmaa vihoviimeisen keikkabiisinsä jälkeen uuteen elämänvaiheeseen. Loppukohtauksen huipennuksessa tornin päälle tulisi helikopteri, josta lasketaan Jare Tiihosen käsiin vaijeri.

Hän kiinnittyisi roikkumaan siihen ja lentäisi kohti auringonlaskua jonnekin Salpausselän harjun horisontin taakse.

Siinä lennellessä voisi vetää vielä pari viimeistä lainia langattoman mikin avulla montun pohjalle:

”Mutsi kysy, luuleksä olevas James Bond,

sanoin, emmä tiedä, mut jotain samaa meis on”.

Jaa artikkeli

Suosittelemme